Ajettuaan puolisen tuntia
mukavaa, rauhallista vauhtia, mukavaa, rauhallista kesäistä hiekkatietä
keskellä ei mitään, Miranda painoi reippaasti kaasua ja nautti vauhdin hurmasta.
Vartin hurjastelun jälkeen, hän huomasi poliisiauton perässään, jossa paloi
punainen valo. Hän kirosi kaikki osaamansa kirosanat ja pysäytti autonsa
pienelle levähdyspaikalle. Toisin sanoen se oli
hieman laajempi hiekkakenttä tien vieressä, jossa oli roska-astia, muutama
penkki ja pöytä, vesipiste ja ulkohuussi.
Miranda sammutti autonsa ja jäi odottamaan, että konstaapeli
raahaisi itsensä hänen luokseen. Samalla Miranda yritti vetää hamettaan alemmas,
sillä ajaessa sen reuna oli noussut yli reiden puolivälin. Ehkä poliisi ei
myöskään huomaisi hänen törröttäviä nännejään. Että pitikin sattua. Miranda kuuli
koputuksen ikkunaansa ja rullasi sen auki hymyillen.
”Huomenta”, hän sirkutti.
”Huomenta. Ajokortti ja rekisteriote, kiitos”, poliisi vastasi
hieman kyllästyneellä äänellä. Itseään mielessään soimaten Miranda ojensi
vaaditut paperit poliisimiehelle ja tutkaili miestä samalla tämän tutkiessa tärkeänä hänen ajokorttiaan. Yllättävän komea, Miranda huomasi miettivänsä. Poliisilla oli
hieman partaa, lihaksikas vartalo, jossa univormu pääsi oikeuksiinsa ja tyylikkäät aurinkolasit.
”Mikä saa neidin ajamaan tuollaista nopeutta tähän aikaan
aamusta? Kiire johonkin”, poliisi tiedusteli tympääntyneenä
kuulemaan yhden valikoidun selityksen lisää ja katsoi Mirandaa. Normaalista
poiketen Miranda ei keksinyt sopivaa selitystä, jolla olisi puhunut itsensä ulos
tilanteesta.
”Tyhjät tiet houkuttelevat kovin usein rikkomaan lakia.
Nopeusrajoitukset ovat kuitenkin aina voimassa, oli vuorokauden aika mikä
hyvänsä ja oli muita autoilijoita kuinka vähän tahansa”, poliisi luennoi. Miranda hymyili esittäen ymmärtävää
kansalaista. Samalla hän huomasi, että poliisin katse oli pysähtynyt hänen
rintojensa suuntaan. Turha toive, että poliisi ei olisi sitä huomannut. Hehän
huomasivat kaiken!
”Voin siis jatkaa matkaa”, Miranda lopulta tiedusteli, kun
hiljaisuutta oli jatkunut jo useita minuutteja.
”Sakko tästä on kyllä kirjoitettava”, poliisi vastasi ja miehen katse
liukui hameenhelmaan.
”Et voi olla tosissasi”, Miranda parahti, kun poliisi pyysi häntä
nousemaan autosta. Mies lähti edeltä poliisi-Toyotalle. Nuristen ja hamettaan
kiskoen Miranda seurasi perässä.
”Eikö kesäisen aamun kunniaksi voitaisi painaa tämä villaisella”, Miranda yritti, kun mies avasi poliisiauton ovea. Mies kääntyi ja katsoi Mirandaa päästä varpaisiin. Hetken mietittyään, hän otti käsiraudat vyötäröltään, käveli
Mirandan luokse, käänsi naisen kädet selän taakse ja lukitsi ne käsiraudoilla.
”HEI!” Miranda huudahti yllättyneenä ja suuttuneena. Poliisimies,
jonka nimilapussa luki ”Koivunen”, ei sanonut mitään vaan pienellä väkivallalla
työnsi Mirandan selälleen poliisiauton konepellin päälle. Sitten mies hitaasti
napitti auki Mirandan paidan ja suuteli paljastuvaa ihoa. Hän otti toisen rinnan
esille rintaliivin kupista ja kohotti kulmiaan.
”Ajattelinkin, että nännisi näyttivät luonnottoman kovilta
paitaasi vasten”, mies virnisti ja alkoi imeä nänniä niin kovaa, että se
melkein teki kipeää. Poliisi otti myös toisen rinnan esille ja leipoi kovalla
kädellä molempia rintoja, puristeli sormillaan nännejä ja sai naisen voihkimaan. Sitten komisario Koivunen avasi hameen vetoketjun ja pudotti
hameen nilkkoihin. Mirandalla oli jalassaan pitsiset stringit, jotka mies tiputti
yhdellä käden liikkeellä hameen seuraksi. Hän asetti naisen jalat auton
etupuskurille ja pakotti ne niin avonaisiksi, että näki esteettä kaiken. Hän
alkoi pyöritellä sormeaan Mirandan klitoriksella ja tämä vääntelehti auton
konepellillä. Eikä aikaakaan, kun Mirandan selkä kaartui ja hän laukesi taitavan
poliisimiehen käsiin. Miranda oli jo laskemassa jalkojaan alas etupuskurilta, kun
poliisimies työnsi jäykän peniksensä Mirandaan. Hän oli luullut
saavansa hengähtää tai jatkaa matkaansa, mutta Koivusella oli muuta
mielessä. Hitaasti hän työntyi koko
pituudessaan naisen sisälle ja pysähtyi siihen. Miranda haukkoi henkeään, sillä
kenelläkään aikaisemmalla miehellä ei ollut ollut yhtä paksua ja pitkää
vehjettä kuin tällä poliisilla. Huomattuaan, että nainen oli tottunut häneen,
Koivunen alkoi hitaasti liikkua ja samalla etsi sormilleen tekemistä naisen
klitoriksen luota. Miranda yritti kavuta konepeltiä pitkin karkuun miehen sormia,
mutta oli avuton miehisen voiman ja päättäväisyyden edessä. Poliisi työntyi
joka kerta kovemmalla voimalla naiseen ja tämän rinnat heiluivat edes takaisin
kovassa menossa. Lopulta poliisi laukesi ja antoi myös naiselle lopullisen
tyydytyksen. Hän vetäytyi naisesta, päästi tämän käsiraudoista ja kehotti
vastaisuudessa miettimään kaksi kertaa, jos aikoi ajaa ylinopeutta. Sitten
Koivunen ajoi poliisiautollaan pois.
Miranda pukeutui ja ajoi takaisin. Hän istui puutarhakeinuun ja
mietti, mitä ihmettä oli juuri tapahtunut.
Hän ei ollut villeimmissä kuvitelmissakaan osannut kuvitella vastaavaa.
Ja kaiken lisäksi poliisi oli ollut liian komea. Sellaista miestä
varustuksineen hän ei ollut uskonut edes olevan olemassa tässä maailmassa. Ehkä
hän oli sittenkin vain nähnyt unta. Niin sen täytyi olla.
